Ulkomailla ollessakin päähän pomppaa samoja kysymyksiä mieleen kuin Suomessakin. 

Haluanko minä äidiksi? Haluanko luopua tästä vapaasta elämäntavasta, jota olen yliopistossa päässyt maistamaan oikein aimo annoksen? Haluanko olla sidottuna lapseen ainakin seuraavat 20 vuotta? 

Lapsesta asti olen ajatellut, että kyllä, minusta tulee jonain päivänä äiti. 18-20-vuotiaana minulla oli jopa aikamoinen "vauvakuume". Tuntui, etten malta odottaa, että tulen äidiksi. Nyt tuntuu, ettei tarve tai toive tulla äidiksi ole enää niin suuri kuin se tuolloin oli. Nyt olen alkanut kyseenalaistaakin ajatusta. 

Ensinnäkin minua pelottaa, että mitä jos lapsi on vakavasti sairas. Toisaalta pelkään sitä, että minä sairastun raskauden takia vakavasti. Kehon muuttuminen tietty on asia, joka varmasti harmittaa, mutta se ei tosiaan ole ensisijainen syy sille, että olen alkanut kyseenalaistaa ajatusta.

Toisaalta täällä eurooppalaisia katuja astellessa kunnianhimo on alkanut nostaa päätään. Toisaalta olisi mielenkiintoista kokeilla, miten korkealle minun olisi mahdollista päästä urallani. Minä haluaisin tänne takaisin töihin. Tämä on minun kaupunkini.

Nämä syvälliset ajatukset pullahtivat pintaan eilisen yökerhovisiitin jälkeen. Täällä klubeilla käyminen on jonkin verran erilaista kuin mihin olen tottunut. Kun sydämensä kuitenkin avaa uusille kokemuksille, niin huomaa, että niistä voi alkaa nauttia! Ja niin minä nautinkin. Tuli taas kieputtua tanssilattialla, hip hop musiikin tahdissa.