Katsoin Vain elämää tv-sarjaa.

Samuli lauloi jaksossa kappaleen "Väliaikainen".

Aloin pohtia elämän väliaikaisuutta.

Oli pakko keskeyttää ruudusta katsomani jakso siihen ja alkaa lukea.

Pysähtyä pohtimaan.

Miksi on niin vaikeaa elää tässä hetkessä?

Miksi on niin vaikeaa olla pelkäämättä?

Miksi on niin vaikeaa uskaltaa olla oma itsensä?

 

Ohjelmassa Loirilla oli ihana asenne.

Hän sanoi muun muassa suurinpiirtein näin:

"Ihanaa, että saamme olla täällä yhdessä."

Muistaisipa itsekin arvostaa siitä, että saa nähdä ystäviään.

Saa nähdä poikaystävän kasvot kun tulee kotiin.

Sitä vain elää jatkuvasti kuin jossain välitilassa.

 

Nettiä selaillessani törmäsin mielenkiintoiseen

hieman aiheeseen liittyvään kirjoitukseen,

jonka haluan tässä jakaa:

http://ajattelunammattilainen.fi/2013/01/07/mita-hyotya-kutsumuksellisesta-tyosta-on/

 

Ehkä minun pitäisi keskittyä vain kutsumukseeni.

Eikä suunnitella plan B:tä.

Ennen kuin en ole edes katsonut loppuun, miten suunnitelman A kanssa käy.

Annanko työllistymisen pelon voittaa vai en?

Annanko itseni ulkopuolelta tulevien paineiden voittaa vai en? 

Annanko liikaa painoarvoa sille, mitä muut minusta ajattelevat, jos epäonnistunkin?

Näistä asioista päätöksessäni on pohjimmiltaan kyse.

 

Eräässä järjestökoulutuksessa meille puhuttiin tapahtumien järjestämisestä ja meiltä kysyttiin,

"Miettikää, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua jos tapahtuma epäonnistuukin, eikä sinne tulekaan väkeä? Eihän se ole maailmanloppu. Ensi kerralla teette vain sitten asioita eri tavalla."

Aloin miettiä itsekin tätä.

Mikä loppujen lopuksi on pahinta, mitä voi tapahtua?

Se, etten työllisty.

Noh, entä sitten?

Opiskelen sitten lisää.