mayur-gala-2PODhmrvLik-unsplash.jpg

 

Ajattelin kirjoittaa ylös ajatuksia deittailusta Helsingissä. Deittailusta on tullut kerrytettyä kokemuksia viime vuosina. Joskus 19-vuotiaana ajatus huoletti. Luin tuolloin Cosmopolitanista, että Helsingissä on 10 000 sinkkunaista enemmän kuin miestä. Ajattelin, että kuulostaa aika hurjalta kilpailutilanteelta - miten siellä pystyy löytämään miehen? Kuinka osoittaa jollekulle kaksilahkeiselle, että on Se Oikea Valinta? En tiedä, oliko kyseinen luku paikkaansa pitävä ja mitkä luvut ovat tällä hetkellä. Voin kuitenkin sanoa, että deittailu Helsingissä on ollut yhtä ikävää kuin nuorempana uumoilin.

Mitkä asiat sitten tuntuvat kurjilta deittailussa Helsingissä? Ikävin ilmiö on se, että heppu hiljenee. Siis sellainen, jonka kanssa on käynyt useammilla treffeillä. Voi olla, että heppu kyllä vastaa, mutta vähemmällä innolla, eikä laita itse ensin viestiä. Toivoisin, että miehet puhuisivat suoraan. Tykkäisin siitä, jos he vaikka sanoisivat mikä heidän mielestään mättää ja mikä on saanut kiinnostuksen lopahtamaan. Olen kiitollinen niille miiehille, jotka ovat näin tehneet. Hetken tuntuu kurjalta, mutta sen jälkeen on helpompaa jatkaa eteenpäin.

Yksi miehistä sanoi, että olen liian positiivinen, mikä on hänestä ärsyttävää. Uskon sen viittaavan eloisuuteni. Tykkään itse monenlaisista ihmisistä ja tykkäsin hänen jäyhästä olemuksestaan. Oli kuitenkin helpompaa hyväksyä, että tiemme erkanivat, kun hän kertoi suoraan, mikä oli hänestä vialla. Ei tarvinnut jäädä arvailemaan, niin kuin usein saattaa muutoin jäädä.

En halua muuttaa itseäni tässä suhteessa. Tykkään tanssahdella. Kerran mies sammutti musiikin, kun huomasi minun intoutuneen tanssimaan sen tahtiin. Tapahtuma kuvastanee syvällisemminkin suhdettamme. 

Toinen miehistä totesi kymmenensien treffien päätteeksi, että hänelle ei ole syntynyt riittävästi tunteita. Se oli hyvä tietää. Samaa on sanonut muutama muu mies. Olen huomannut, että nämä miehet ovat teidemme erkaannuttua pysyneet sinkkuina. Olen ajatellut, etten voi ottaa henkilökohtaisesti sitä, jos riittävästi tunteita ei ole syntynyt. Niitä ei ole näemmä syntynyt muidenkaan kanssa. 

Tuntuu, että standardit ovat nousseet korkeiksi: suuret tunteet ovat tärkeitä. Itselleni riittäisi vähempikin. Itse koen, että minulle riittää molemminpuoliset, riittävät tunteet. Mitään rakkauden pyörremyrskyä ei tarvitse mielessä pyöriä. Minulla on monia muita asioita, joita tykkään elämässäni pohtia ja tehdä. Parisuhde ei olisi elämäni tärkein sisältö, vaan elämää rikastuttava ihana mauste. 

Tästä aiheesta kirjoitin jo aiemmin: Parisuhteet ja vääristyneet käsitykset

Olen sinkkuvuosien aikana tavannut monia hyvä tyyppejä ja käynyt lukuisia mielenkiintoisia keskusteluja. Olen myös voinut tehdä vapaasti monenlaisia asioita, joihin ehkä poikaystävällä voisi olla nokan koputtamista Olen matkustellut porukassa ainoana naisena, asunut ulkomailla ja heittäytynyt täysin itsekkäästi oman mielenkiinnon kohteideni pariin. 

Eteenkin Kallio vaikuttaa urbaanin kaupunkielämän ja uudenlaisen deittailu-kulttuurin keskuksena. Sinkkumiehet, jotka asuvat Kalliossa ja joita olen tapaillut, ovat vaikuttaneet olevan tyytyväisiä tyylitietoiseen ja boheemiin elämäntyyliinsä. Heidän elämäntapansa on myös jossain määrin inspiroinut minua. Yhden miehen inspiroimana aloin kuunnella Loiriplukaria, toisen Maustetyttöjä. Olen alkanut kiinnostua laadusta, vanhojen kerrostalojen ajan patinasta ja underground kulttuurista. 

Nämä miehet ovat luultavasti mitä parhaimpia poikaystäviä. Sitten joskus jollekin. Yksi teki minulle kalliin herkkuaterian valmistuttuani. Toinen kannusti ajamaan autoa pitkän tauon jälkeen. Kolmas tuli hakemaan autolla, kun satutin polveni. Ihmisille voi olla kiitollinen niistä pienistäkin hyvistä, yhdessä vietetyistä hetkistä. Poikaystävää näistä Helsingin miehistä - ainakaan minulle - ei löydy. 

Mitä ajatuksia deittikuviot Helsingissä herättävät?