senjuti-kundu-JfolIjRnveY-unsplash.jpg

Olen miettinyt viime vuosina sitä, haluanko lapsia vai en. Lapsien saannissa on ahdistanut se ajatus, että lapsia saadessaan sitoutuu vankemmin nykyiseen yhteiskuntajärjestelmään. Täytyy olla kokopäivätöissä. Täytyy elää normaalia elämää, jotta muut eivät tuomitse tai ajattele, että pilaan viattoman lapseni.

Täytyy olla rahaa maksaa asuntolainaa. Täytyy vakiintua tiettyyn asuinpaikkaan tai lapselle tulee muuttaessa traumoja. Jos saa lapsia, täytyy olla normaali eli elää normien mukaan. Ei voi tavoitella sitä, että on 40-vuotiaana taloudellisesti riippumaton, koska täytyy kohdistaa ne rahat lapseen.

Ilman lapsia koko maailma on avoin. Voi heittäytyä hurjaksi taitelijaksi ja elää ilman rahaa. Voi mennä metsään tai hippikommuuniin Italiaan. Voi omistautua täysin uralleen. Voi tehdä aivan normaalia päivätyötä ja illalla omistautua omille harrastuksilleen. 

Toisaalta lapsen saannissa on jotain, joka kiehtoo. Jota on vaikeaa pukea sanoiksi. Uskoisin, että se on sellainen oikeanlainen tunne, että sitä vain haluaa. Selittämättömästä syystä.

Ehkä olisi vain hyvä, että olisi jotain joka rajoittaa. Silloin maailma lukuisine vaihtoehtoineen ei hämmentäisi. 

Tämä nykyinen maailma on oikeasti aika mieletön. Olen ollut hippileirillä, jossa ympärilläni on kävellyt alastomia ihmisiä metsässä. Kävellyt EU:n virastojen käytävillä korkokengissä matkalla kokouksiin. Ollut Keski-Euroopassa ympäristöihmisten kokouksessa, jossa yksi kertoo vieneensä aktivisminsa niin pitkälle, että joutui putkaan. Se ei kuitenkaan ollut lopulta niin paha juttu, siellä sai vohveleita. Olen ollut amerikkalaisen monimiljönäärin kartanossa ja saanut pienen vilkaisun siihen, millaista olisi elää rikkaan miehen kumppanina. 

On niin monia elämänpolkuja, joita nyky-yhteiskunnassa on mahdollista valita. Ehkä on vain hyvä, että on jokin tekijä joka rajaa niitä.