k8-yQLlLCIoEWc-unsplash.jpg

Olin nyt kokonaisen viikon mökillä. Tapasin iäkkäitä sukulasiani siten, että pidimme pitkän turvavälin. Töitä tein mökillä sijaitsevasta aitasta käsin, joka on järven rannassa. Oli rentouttavaa katsoa erilaisten lintujen uiskentelua edessäni. 

Oli aika hurjaa ajatella, että minä voisin toimia biologisen aseen tavoin ja tuosta vain kaataa iäkkäät sukulaiseni. En halua jatkossa tavata heitä enää, vaikka turvavälit olisivatkin. Kuitenkin tulee kohtia, jossa keskittyminen herpaantuu. Olisi ikävää elää sen tiedon kanssa, että on tappanut jonkun. Sukulaiseni ovat mukavaa sakkia.

Kotiin mökiltä tultaessa tuntui hassulta. Miksi ihmeessä sulloudun noin 30 m2 suuruiseen yksiöön, kun voisin olla pienen omakotitalon kokoisessa huushollissa, ympärilläni upea, monimuotoinen luontoalue, jossa saisin pyöriä niin kuin mielin? 

Täällä jos erehdyn tanssimaan niin, että ikkunaverhot ovat auki, pian huomaan että joku tuijottaa minua ikkunasta. Kuulen alakerran naapurin laulavan.

Lähin luontoalue on 25 minuutin kävelymatkan päässä. Se tuntuu riittävän pitkältä latistaakseen intoni mennä sinne. Eikä sielläkään saa olla rauhassa. Siellä tulee vastaan ihmisiä, jotka menevät tehokkain, nopein askelin ohitseni.

Pakko täältä hulluudesta on päästä jonnekin. Ihmekään, että kaupungeissa asuvilla on useammin skitsofrenia.